En koskaan tee uudenvuodenlupauksia. Nyt tein. Päätin että tämä vuosi, 2015, on minun vuoteni. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.

Olen jo liian monta vuotta ajatellut vain muita. Elänyt muiden halujen ja tapojen mukaan. Luulin että olin siitä päässyt jo eroon. En ollut. Havahduin ajattelemaan asiaa kun jouluna meidän sukua kosketti iso menetys.

Kuolema. Se koskettaa meitä kaikkia. Jossakin vaiheessa. Kukaan ei siltä säästy eikä sitä pakoon pääse. Meille tuli erilainen jouluaatto. Meidän suvun matriarkka, minun mummani, tyttären isomumma, kuoli lähisuvun ollessa ympärillä.

Se on mulle aika normaali asia. Kuoleminen. Tämä oli toinen kerta kun näin kuolleen. Ensimmäinen kun näen itse kuoleman. Ehkä se vaikutti tuntemuksiini ja tapaani toimia, kun kyseessä oli vanha ihminen. Ei tullut hätää, ei paniikkia. Pystyin toimimaan ja auttamaan minkä osasin. Tavallaan mikä olisi parempi paikka lähteä, kun oma perhe ja suku ympärillä. En ole vieläkään itkenyt.

Kuolema on ollut tässä muutenkin esillä. Tyttäreni yritti toista kertaa itsemurhaa lääkkeillä. Luulimme että asiat olisivat olleet jo parempaan suuntaan. Kuinka väärässä taaskin olimme. Mitä enemmän nuori nätti tyttö hymyilee, sitä mustempi on hänen ajatusmaailmansa. Sitä ahdistuneempi hän on ja tulevaisuus tuntuu toivottomalle. Kaksi vuotta hän on halunnut kuolla. Kaksi kertaa sitä vuoden aikana yrittäny. Tunnistan niin paljon omia piirteitäni hänessä että tunnen hirvittävää syyllisyyttä siitä. Tämä tauti on perinnöllinen. En voi tehdä muuta kuin olla lähellä ja halata häntä. Toivoa että ajatuksensa lähtevät valoisampaan suuntaan. En ole itkenyt hänenkään takiaan vielä kertaakaan.

Kuolemankaipuu. Sitä tuo ukko toivoo. Tai ainakin suunnittelee. Kuulemma usein. Hänellä on myös omat ongelmansa. Alkuaikoina hän viilteli itseään. Loppuaikoina äänet käskivät viiltää minun kurkkuni auki. Hoidin hänet sairaalaan. En pelännyt. Olisi pitänyt. Äänet ovat vaienneet. Ahdistus tullut tilalle. Suunnitelmat valmiina. Toteutusta odotellessa. En ole itkenyt tämänkään asian takia.

Elämä. Minä olen päättänyt valita elämän. Niin kauan kun sitä minulla riittää. Vuosia, päiviä, viikkoja vai tunteja? Lupasin tosiaan tänä vuonna keskittyä itseeni. Miettiä miksi elämäni on tälläistä. Voisinko tehdä asioita toisin? Olisinko vihdoin ja viimein rehellinen itselleni ja muille. Koska minä en pidä siitä ihmisestä mikä minusta on tullut. Luulin vuosia sitten, että nyt olin löytänyt itseni. Kuinka väärässä olinkaan. Löysin sairauden. Tai se löysi minut. Sai ylivallan. Toivon että nyt tässä ei puhu sairaus. Vaan minä itse.

Lupaus. Tässä se nyt on. Lupaukseni. Tämä on minun vuoteni. Minä päätän asioista. Minä teen asioita. Minä yritän. Minä itken.